keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Turun Kupittaan sorsat

Päätin lähteä katselemaan Turun Kupittaan puistolammikoiden sorsia Tenovuon Jorman blogin innoittamana. Siellähän sorsat heti olivatkin, varsin pienen sulan reunalla noin 15 asteen pakkasessa värjöttelemässä. Nämä neljä sorsaa ovat siis morsiosorsakoiras, tavikoiras ja mandariinisorsapari. Sorsat nukkuivat sulassa sovussa ja odottelivat eläintenruokkijan tuloa paikalle. Kyselin sorsien alkuperästä ja tavikoiras on todellakin muina miehinä lyöttäytynyt puistosorsien sekaan jo toista talvea ja omaa siten villin statuksen. Sen sijaan muut sorsat, pinnamiesten harmiksi, ovat hautomakoneen kasvatteja. Tavi ja silloin tällöin myös mandariinisorsa muualla osoittavat sen, että villejä yksilöitä voi tupsahtaa yhtäkkiä puistolintujen sekaan, jolloin alkuperän selvittäminen on perin hankalaa. Aikoinaan Lontoon kuninkaallisten puistojen vesilintulajistosta tulin siihen tulokseen, että niissä on sekaisin sekä tarhalintuja että luonnonvaraisia kesyyntyneitä lintuja, joukosta löytyi kyseisten lajien lisäksi mm. ruostesorsia ja pikkutelkkiä, mutta ei harjakoskeloita. Palatakseni takaisin Kupittaan sorsiin, villi tavikoiras aiotaan kuulema ottaa kiinni ja siirtää pois jonnekin. Kaipa se palaa taas uudelleen paikalle. Laulujoutsen lepäili niin ikään sulan toisella reunalla. Pari mustarastasta käytti hyväkseen riikinkukkojen muonatarpeita. 

Edessä morsiosorsa ja tavi, taustalla mandariinisorsat.
  

tiistai 19. tammikuuta 2016

Kaulushaikara talvisessa saaristossa

Tammikuu on ollut talvikuukausi. Takana kovia pakkasia, järvet, joet ja merenlahdet ovat jäätyneet sekä lumipeite paksuuntunut vähitellen. Kaamosaika sentään päättyi ja vuorokauden valoisa aika lisääntyy. Talvilinnusto on ollut lajistoltaan ja määrältään varsin niukka. Vuodenalun jälkeen viime sunnuntaina Turun saariston yhteysalus m/s Eivorin kannelta lintumiesporukka havaitsi Nötön satamalahdessa yllättävästi kaulushaikaran, joka oli avoimesti näytillä ruovikkokaistaleen jäätyneessä ja lumisessa rantaviivassa. Samalla paikalla kevättalvisin on aiemminkin havaittu kaulushaikara jopa useana päivänä. Koska laji puuttui tammikuun listalta, aloin laatia samantien projektia. Saatuani tiedot ilmoittajalta, tarkastettuani seuraavan päivän Eivorin kulkuajat ja säätilan sekä soitettuani ehdotuksen toiselle bongarille, oli lähtösuunnitelma melkein valmis. Pidin epäonnistumisen riskiä melko pienenä kokemukseni perusteella. Maanantaiaamuna meitä huristeli neljä henkilöä Paraisille, allekirjoittanut, Tarmo Lehtilä, Tuula Granroth ja Sinikka Lonka ratin takana. Tasapuolisesti naiset edessä ja miehet takapenkillä. Nauvossa pysähdyttiin kaupassa, minkä jälkeen jatkoimme suoraan Pärnäisiin, josta Eivor lähti tarkasti klo 11.05 päällikkö Jensen ruorissa. 

Kaulushaikaraa etsitään tuulimyllyn viereiseltä kalliomäeltä.

Kaulushaikara seisoo vastarannalla laiturista katsottuna.

Täysin jäättömällä Saaristomerellä näimme alkumatkan aikana vesilinnuista talvehtivaa peruslajistoa ja yhden hiirihaukan. Nautittuamme lounaan alkoi Eivor lähestyä Nötön satamaa klo 12.30 paikkeilla. Olimme päättäneet, että jatkamme laivaristeilyämme poistumatta aluksesta, mikäli näemme haikaran suoraan kannelta ennen laituriin tuloa. Yritys oli kova, mutta kaulushaikaraa ei vain sillä hetkellä näkynyt. Niinpä jouduimme jalkautumaan saareen. Tarkkasilmäinen Jarkko Santaharju huusi yhtäkkiä laivan kannelta näkevänsä kaulushaikaran ruovikon oikeassa laidassa. Kaikki ehtivät näkemään linnun, ennen kuin se yhtä yllättävästi taas hävisi näköpiiristä. Pinna oli hoidossa, mutta yksi asia jäi hieman harmittamaan. Me olimme maissa ja Eivor oli jo ehtinyt kääntyä satamassa ja loittoni meistä parin sadan metrin päästä ulommas ulkosaaristoon. Näin täpärälle meni. Hyvillä mielin jäimme kuitenkin saareen kauniissa keväisessä säässä. Aurinko paistoi, tuuli oli heikkoa ja lämpötila oli vain kolme astetta pakkasella. Eivor jatkoi Utöhön ja tulee hakemaan meidät pois klo 18 jälkeen.

Nötössä hoidin ohessa lammasfarmarin virkaa.

Ilta hämärtyy yhteysalus Eivoria Utöstä odotellessa. 

Odotustuvalla ideaboksi ei saanut aloitteita, mutta lähdimme pian Nötön kyläkierrokselle. Tuulimyllyn viereiseltä kalllioltakaan emme nähneet kaulushaikaraa uudelleen. Sen sijaan jäljet johtivat pitkän puulaiturin alle. Kylällä kävelimme lumista kärrytietä pitkin isännän luvalla lammasaitauksen portin läpi. Runsaan määkimisen kera mustat ja valkoiset lampaat mukanamme yritimme etsiä haikaraa toisesta suunnasta, mutta turhaan. Botte on todellinen piiloutumisen mestari. Jatkoimme matkaa toista kylätietä Nötön kirkolle, jonka maisemista yhytimme pienen tiaisparven. Saaressa oli sentään muutakin elämää. Saaressa elelee talvisaikaan kuusi asukasta, joista kaksi näimme omissa puuhissaan. Kaksi tuntia ensihavainnosta kaulushaikara seisoskeli laiturista katsottuna kohtisuoraan vastarannalla sinisorsaparven takana, käveli ja lennähti lyhyen pyrähdyksen rantaviivassa kadoten taas alkuperäiseen paikkaan kymmenen minuutin esillä olon jälkeen. Tässä välissä söimme odotustuvalla eväitä. Kävimme kylillä myllyn takana vielä klo 16 kuluttaaksemme aikaa ja nauttiaksemme valoisasta ajasta. Hämmästys oli suuri, kun kaulushaikara nähtiin matalalla ohilennossa metsäsaarekkeen yllä. Lintu suuntasi kaukana suuren laidunmaan reunaan, kääntyi metsänreunan kohdalla puiden latvojen korkeudella suurin piirtein itäkaakkoon. Tarkkailimme aivan hämäriin klo 17 asti satamalahtea, mutta lintu ei tullut siihen mennessä takaisin. Jäimme odotustuvalle ja reilun tunnin päästä klo 18.20 Eivorin keulavalot valaisivat Nötön laituria ja rantaviivoja. Pärnäisissä olimme klo 19.50. Lauttamatka ja kotiinpaluu sujui leppoisasti mukavassa seurassa, olihan autossa pyörät alla. Tällainen talvireissu saaristoon Utö harvinaisesti väliin jätettynä.         

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Voimalinja koitui jälleen kattohaikaran kohtaloksi

Vuoden kaksi ensimmäistä päivää näyttivät toiverikkailta Pihtiputaan Joppe-kattohaikaran kohdalla. Eilenkin lintua käytiin katsomassa lähes hämärään asti. Viimeinen tyylikäs valoisan ajan ohilento joelle päin Jopesta tehtiin klo 14.30 maissa. Lintu on lentänyt pihapiirissä paljon yöaikaankin. Seuraavana päivänä tapahtui täysin odottamatonta. Yleensä Joppe on näkynyt pihassa jo klo 7 jälkeen, mutta tänään siitä ei ollut näkynyt vielä merkkiäkään. Pentti Hytönen huolestui asiasta vaimonsa kanssa ja he lähtivät etsimään lintua lähistöltä. Ennen kello kahdeksaa Joppe löytyikin, mutta suureksi suruksi kuolleena lumisesta maasta talon pohjoispuolelta kulkevan voimalinjan alta. Historia toistui jälleen julkkishaikaran kohdalla. Lintu oli vielä lämmin, kaula hieman veressä ja silmä kirkkaana. Todennäköisesti lintu oli kuollut aamun pimeinä hetkinä. Mitään jalanjälkiä ei ollut maassa, joten lintu oli kuollut lennossa sähkölinjaa päin traagisin seurauksin. Siivet olivat aivan kunnossa. Lintu painoi kuulemma peräti 4,9 kg ja siiven pituus oli 50 cm. Näiden pohjalta voisi päätellä linnun olleen esiaikuinen koiras. Eläinlääkäri käy vielä katsomassa haikaraa. Alustavien suunnitelmien mukaan Joppe haudataan läheiseen saareen viikonlopun aikana. 

Joppe-haikara tervehtimässä talon isäntää ulkorapun edessä.
    

lauantai 2. tammikuuta 2016

Lintuharrastajat liikkeellä

Kalenterivuoden vaihduttua tammikuun ensimmäisenä päivänä lintuharrastajat olivat sankoin joukoin liikkeellä. Pinnatilastoja kaunisteltiin tarkoin suunnitelluilla retkillä. Jokainen minuutti oli tärkeä ehtiäkseen mahdollisimman moneen paikkaan. Aktiivisimmat bongarit olivat jo aamuvarhaisella pimeään aikaan Keski-Suomen Pihtiputaalla katsomassa Jopeksi ristittyä kattohaikaraa. Hyvästä ruokatarjonnasta huolimatta alkuvuodeksi luvatut kovat pakkaset tulevat koettelemaan linnun sietokykyä. Viime vuoden puolella Heinolan Kirkkolammen sinisorsaparveen oli jälleen lyöttäytynyt lapasorsa, joka olikin paremmin hoidettavissa pitkin päivää. Samoin Helsingin Talin liejukana oli nähtävillä katuvalojen vielä palaessa. Helsingin Fastholman valkopäätiainen oli sekin paikalla. Sitä käytiin katsomassa ja useat kymmenet ruksasivat sen listoilleen. Nykytiedon vallitessa lintu on kuitenkin selvästi risteymä. Vaihteluista ja roduista huolimatta kuvissa edes uloin pyrstösulka ei ole kuin toisesta höydystä osin valkoinen. Käsisiiven peitinhöyhenissä on myös ristiriitaisuuksia. Niin tai näin, monia muita lintuja ehdittiin nähdä pimeään asti. Pöllöjä oli tarjolla niille, joiden aikataulut ja reitit sopivat ohjelmaan. Nopeimmat ehtivät havaitsemaan yli 40 lintulajia varsin mukavassa poutaisessa pakkassäässä. Vuodenpinnat nollautuivat, mutta kuukausipinnat lisääntyvät koko ajan. Parhaimmat hätyyttelevät jo 200 rajapyykkiä tammikuussa ja 170 lukemaa uudenvuodenpäivänä. Vuosikymmeniä sitten tällaisista lajimääristä tuskin osattiin edes uneksiakaan. Tiedonkulku on nykyään myös tehokkaampaa kuin ennen. Leudommat alkutalvet pitävät jatkossakin huolen siitä, että lintubongareilta eivät lajit tule loppumaan.

Uudenvuodenpäivänä Pihtiputaan kattohaikara "Joppe"
keräsi runsaasti autokuntia ja katsojia ympäri Suomea.