Kaamoksen kynnyksellä Pohjois-Lapissa

Marraskuun lopulla Utsjoella alkoi jo sinertävä kaamos, joka jatkuu tammikuun puoliväliin asti. Hieman etelämpänä Inarin korkeudella joulukuun alkupäivinä aurinko pilkistää vähän aikaa keskipäivällä tunturin laen takaa. Ajankohtaan nähden Lapissa on nyt lunta niukasti, Ivalossa heikko lumipeite ja Saariselän-Kiilopään maisemissa 10 cm molemmin puolin. Huolletuilla laduilla on käväissyt parisen tuhatta hiihtäjää päivittäin. Paikallisia lapintietäjiä haastateltuani revontulet olivat kuulema loimottaneet komeasti pohjoistaivaalla alkuviikosta. Näissä luonnon puitteissa Lapin joulunalun turistisesonki oli valmiina alkamaan.

Aurinko näyttäytyy Inarissa vielä joulukuun alussa.

Torstai 1.12.
Melkein jo perinteiseksi käyneen joulukuun kiirunabongauksen aika oli siis käsillä. Nopeasti ja kätevästi yli 900 km matka Inarin Lappiin tapahtui Finnairin koneella Helsingistä Ivaloon, jonne matka taittui 1 1/2 tunnissa. Perillä klo 13.00 aikaan sää oli pilvinen, hyvin tuulinen ja lämpötila +1...+2 astetta. Airbus 320 laskeutui kovasta lounaistuulesta ja loppumatkan pienestä turbulenssistä huolimatta turvallisesti kiitoradalle täpötäynnä matkustajia. Ivalon eli Avvilin lentoasemalla vanha opaskonkari, Halosen Timppa, keräsi aulasta oman ryhmänsä. Kun aika oli kortilla, kuulumiset vaihdettiin nopeasti. Itse suuntasin Saariselän bussille, joka on aina valmiina lentoasemalla koneen saavuttua, kuljetus toimii myös toisin päin koneen lähtiessä Ivalosta. Tällä hetkellä bussikyydin hinta on 9 €.

Saariselän Panimo on tunnelmallinen pubi-majatalo.

Majoituin Saariselän Panimossa, jonka olen havainnut hyväksi tukikohdaksi vuosien varrella. Se sijaitsee keskeisellä paikalla kulkureittien varrella Saariselän keskustassa, hinta on huokea ja itse panimoravintolassa on joka päivä tunnelmaa, juttua riittää niin turisteilla kuin paikallisillakin alkuasukkailla. Mainostettakoon paikkaa vielä muutamilla erikoisuuksilla: Kulta ja hiput käyvät maksuvälineenä, jos eurot ovat jostain syystä vähissä. Talon omasta takaa on tarjolla spesiaalituotteena mm. oskuperkele sis. tervaviinaa ja soodavettä. Tarina juontaa juurensa eräästä vanhasta kullankaivajasta, joka manasi aina juodessaan tervaviinaa. Tämä jäi nyt kuitenkin kokematta, sillä iltapäivän hämärinä tunteina kapusin 1 km pituista pulkkamäkeä myrskytuulen viimassa Kaunispään huipulle. Tunturikoivuvyöhykkeessä neljän yksilön riekkoparvi leijui aavemaisesti edestäni lumiseen metsään. Kaunispään huipun valot kimmelsivät laen päällä. Eteneminen tuulta vastaan oli vaikeaa. Hiihtäjiä ja laskettelijoita ei tänään näkynyt. Oli hyvää aikaa tehdä valmisteluja huomista varten.

Kaunispään Huippu-Ravintola ja Tuliaistupa iltavalaistuksessa.

Kuuset jouluvaloissa Saariselällä.

Perjantai 2.12.
Säässä ei ensi alkuun ollut tapahtunut suuria muutoksia. Etelätuuli oli heikkenemään päin ja koko valoisan ajan satoi lunta heikentäen näkyvyyttä. Edellisenä iltayönä Saariselällä vallinnut vesisade oli pudottanut lumen pintaa 9 cm:iin. Hiihtäjät joutuivat muuttamaan suunnitelmiaan tälle päivälle. Tunturin tallustelijalle vesisade oli hyvä uutinen, sillä varustukseni oli pitkävartiset kumisaappaat ja toiseksi, leudolla suojasäällä kanalinnut ovat yleensä aktiivisesti liikkeellä. Varhain aamulla autokyyti vei minut Kiilopäälle. Edessäni häämötti Kiilopään huippu 546 m korkeudessaan. Otsalamppu päälläni lähdin vaeltamaan tuttua pitkospuureittiä ylöspäin. Kiirettä ei kannata pitää, sillä hiki yllättää varsin äkkiä parin kilometrin nousussa. Rappuset olivat hyvin jäisiä. Huipulla tuulee kirjaimellisesti. Mitä ylemmäs kiipesi sitä huonommaksi näkyvyys tuli ja tuuli lumisateineen piiskasi vasten kasvoja niin kovin, että annoin luonnon voimille lopulta periksi. Edes kiirunatkaan eivät olisi olleet siellä.

Reitti Tunturikeskuksesta huipulle kulkee metsäosuuden läpi.

Näissä oloissa turistit ovat vähissä Kiilopään rappusilla.

Alempana tunturin rinteellä tuulen suojassa ja paremmassa näkyvyydessä vaeltelu menetteli. Suunnistin Inarin Kiilopään pohjoispuolelle Kiilo-ojan varteen Luulammen reitille. Aikani ristiin rastiin kuljettuani löysin ainoastaan kanalintujen jälkiä ja jätöksiä, joita tuuli ja heikko lumisade peittivät pikku hiljaa. Näytti siltä, että kanalintujen löytäminen ei ollutkaan mitään joka pojan hommaa. Kokeneena lapinkävijänä pidin tuumaustauon. Etsin varvikkoisempia maastokohtia ja laskeuduin alemmas kummuille. Matalat tunturi- ja vaivaiskoivut törröttivät alastomina lumipeitteen yllä. Kiersin ja kiersin, mutta ei. Missähän valkeat linnut piileksivät? Viisi kertaa aiemmin kiirunan löytäminen kaamoksella ei ollut tuottanut tulosta. Epäusko alkaa hiipiä jälleen. Katson karttaa ja luulen olevani lähellä muutama päivä sitten Tiirassa ilmoitetun kiirunaparven olinpaikkaa. Tunturikoivujen ja katajien seasta alkaa löytyä jälkiä. Nyt alkaa polttaa. Jäljet lisääntyvät ja näyttävät johtavan tiheämpään pensaikkoon. Siinä samalla sekunnilla iso valkoinen kanalintuparvi pyrähtää siivilleen. Lintuja on ainakin miltei kaksikymmentä. Niistä yksi jää lumisateessa muista jälkeen. Parvesta kuuluu kiroilua ja käkätystä. Eiväthän nämä mitään kiirunoita ole vaan riekkoja! Linnut häviävät tunturien välisen kurun vähäpuustoiseen yläosaan. Näin suuren riekkoparven kohtaaminen oli mieleenpainuva kokemus. Tähän en kuitenkaan aikonut tyytyä, sillä olinhan lähtenyt hakemaan nimenomaan kiirunaa. Aikaa oli jäljellä enää kaksi tuntia ja jatkuva lumessa tarpominen ala- ja ylämäkeä ilman tankkausta oli vienyt voimia. Energiaa ja sisua kuitenkin tuntui löytyvän.

Kiirunan löytäminen talvisesta tunturimaastosta ei ole aina helppoa.

Kaukaa tunturin rinteeltä huomaan muitakin kulkijoita vaellusreitillä. Itse poikkean jälleen poluilta ja kiertelen poroaidan vierustaa pitkin ja siitä takaisin kohtaamani riekkoparven jalanjäljille. Kolme varttia myöhemmin tunturikoivun juurelta kotkottava riekko ottaa muutaman askeleen ja jähmettyy valkeaa hankea vasten vain muutaman metrin päähän luottaen suojaväriinsä. Pysähdyn puun toiselle puolelle, otan kamerani esille ja alan räpsiä kuvia. Otosten jälkeen siirryn lähemmäksi koivua, jolloin riekon hermot pettävät. Yllätys olikin se, että siitä ponnahti lentoon kaksi lintua. Niin täydellinen oli toisen suojaväri, etten huomannut sitä muutaman metrin päästä oksistojen takaa. Riekkoja oli nyt nähty enemmän kuin tarpeeksi.

Riekko luottaa kivenkovaan suojaväriinsä lumessa.

Talvipukuisen riekon profiili lähikuvassa.

Lähden nousemaan Kiilopään alarinnettä kohti ns. toteemipaalua. Nyt ovat hyvät neuvot kalliit. Tunnin päästä alkaa hämärä eikä lumisade paranna asiaa yhtään. Päätän vielä lopen uupuneena saapastella puoli kilometriä kaakkoon Sodankylän puolelle eräälle tuntemalleni vanhalle kiirunareviirille, jossa lumettomina aikoina on usein kukko korissut puurajan yläpuolella. Lapin loitsujen ja joikujen johdattelemana kuljen ajatuksissani yhä eteenpäin ja yhtäkkiä valkoinen lintu kaartaa muutaman kymmenen metrin päähän minusta läheiselle kumpareelle. Mitä peijakasta? Miksi ei kuulu riekon kopeekkaääntelyä ja naurua? Miksi lintu on yksinään, pysyttelee ylhäällä eikä säntää metsän puolelle? Joukko kysymyksiä valtaa mielialani. Hiivin lähemmäksi. Kiikarit ovat lumen peitossa. Onneksi kamerassa on 30-kertainen zoomi. En löydä lintua, vaikka se jäi aivan lähelleni. Teen kierroksia edestakaisin ylösalas. Taas lintu lähtee läheltäni pakoon. Otan kännykästäni atrapin ja alan soittaa. Tuulen viimassa en kuule ääntä ja lumisateessa en erota lintua. Kuitenkin lintu pyörii uteliaana ympärilläni ja löytyy lopulta erään pienen männyntaimen vierestä. Vastaukset kaikkiin kysymyksiin löytyvät. Siinä on kiiruna, tarunhohtoinen kaamoslintu, jonka kohtaaminen tuotti hillittyä kunnioitusta. Ihailen tunturin pimenevää hämärää. Saariselän valot kajastuvat pohjoiselle taivaalle. Jätän linnun reviirilleen ja lähden hiippailemaan Tunturikeskusta kohti. Viisi tuntia armotonta etsintää sai onnellisen lopun. Mein Kampf. Tyytyväisenä vaatteet märkinä kävelen polkua pitkin sivistyksen pariin ja otan autokyydin Saariselälle. Matkan varrella muutamat porot säntäilevät tiellä suolan perässä. Perillä Panimon kämpillä odottaa lämmin suihku ja Siulassa herkullinen ateria lisukkeineen.

Siula on uusimpia liikerakennuksia Saariselän sydämessä.

Bongauksen päätteeksi voi hiljentyä idyllisessä kappelissa.

Lauantai 3.12.
Uni maittoi. Tuuli oli heikentynyt ja sää seljennyt. Pakkasta oli -9 astetta ja lunta 12 cm. Tuntui varsin kylmältä luissa ja ytimissä. Päivän suunnitelmissa oli vain lähiretkeily, Saariselän kauppoihin ja hotelleihin tutustuminen. Pulkkaväkeä, hiihtäjiä ja moottorikelkkailijoita tuli vastaan kaikkialla. Turisteja oli paljon liikkeellä, niin englantilaisia, japanilaisia kuin venäläisiä joulumatkailijoita. Luttojoen varteen Kummituskämpälle ei kuitenkaan ollut tungosta. Itse kummituskin veteli päivänokosia savupiipun uumenissa. Kärpän jäljet leikkasivat hiihtoladun.

Kummituskämppä Luttojoen töyräällä Saariselällä.

Luton virtaavista puroista löytää koskikaran ympäri vuoden.

Vesi virtasi vuolaasti Luton uomassa. Koskikara pulahteli pinnan alle ja pyrähti penkan reunoille kauemmas mutkan taakse. Joitakin harakoita ja variksia lenteli hotellien tuntumassa. Varpuset pitivät konserttiaan rakennusten räystäiltä. Puluparvi kaarteli Saariseläntien yllä aivan kuin kaupungissa konsanaan. Metsäjänis loikki Saariselän kappelin kupeessa. Keskipäivän jälkeen käväisin uudemman kerran Kaunispäällä. Bongasin näköalatornin, josta on matkaa Kiilopäälle linnuntietä 11 km. Kaunispään huipulla lämmin lohikeitto runsaine sattumineen teki edvarttia. Aurinko näyttäytyi viimeisiä kertoja ennen tammikuuta ja loppiaista. Kun aika rientää niin lähtövalmistelut olivat myös käsillä. Bussi odotti klo 17.30 tulijoitaan Ivalon kentälle. Finnairin sinivalkoinen kone nousi siivilleen klo 19.15 ja saapui Helsinkiin klo 20.50 kovassa tuulessa ja vesisateessa. Saloon ehdin ennen puolta yötä.

Näkymä Kaunispäältä kauas etelän tunturihorisonttiin.